Pitipä ruveta
pohtimaan maastossa kuvaamisen problematiikkaa ja millaisia tavoitteita voisi
ajatella itselleen kuvaajana. Kuten myöskin miksikö maastossa kuvaaminen
voittaa mennen tullen kentällä kuvaamisen, vaikka maasto asettaakin myös
kuvaajalle suurempia haasteita niin fyysisesti kuin kohteiden saavuttavuuden
vuoksi.
Alla on yhdestä kilpailusta kahden eri henkilön muropolut samalta kilpailupäivältä.
SJML Lounais-Cup
Lemu
- Vasen kuva: Kilpailija (5.50
km, 959 kcal, 6728 steps)
- Oikea kuva: Valokuvaaja
(7.01km,1383 kcal, 7225 Steps )
Lähtöasetelma on
tilanne jossa kuvaaja saa toiminnastaan korvauksena mahdollisuuden onnistua
kuvaamaan kohteita ja tilanteita jotka saavat katselijoilta "OHO" tai
ainakin "oho" -fiiliksen aikaiseksi, muutoinhan kuvaaja ei saa
toiminnastaan palkkaa tai muuta korvausta - pois lukien joskus
kisajärjestäjiltä kahvia ja piirakkaa kuten Lemussa saatiin. Tämä tosin ei ole
vallitseva tapa - harvinaista herkkua.
Kysymys kiteytyy
näihin asioihin:
- Kilpailija:
Mä en käsitä miten meidän ryhmästä ei saatu yhtään kuvaa. Taidettiin olla
jotenkin juuri väärässä paikassa väärään aikaan.
- Kuvaaja:
Kuinka voin toteuttaa itseäni ja saada kuvia joita halutaan katsoa?
Itsekkäästi
ajatellen kuvaaja tutkisi maaston kertaalleen ja päättäisi missä kohdin on
mahdollista ottaa kuvia joihin saa sisältöä. Kuvaaja tietää että jokaisella
kilpailijalla on kännykkäkamera mukana ja siten kykenevä ottamaan omat
selfiensä sekä kuvia toisistaan kuten haluaa.
Lemussa ammuttiin
lauantaina 33 rastia joista jotkut olivat valokuvausta ajatellen aivan kuraa -
joko maasto tai maali olivat sellaisia että ei ollut mahdollista päästä
kuvaamaan tai sitten paikka oli liian pimeä. Lisäksi kyseessä on kilpailu (siis
ampujilla), mikä tarkoittaa että kuvaaja ei voi ottaa kuvia niistä suunnista
joista saisi kiinnostavia kuvia vaan usein on pakko tyytyä
"peruskauraan". Ja peruskaura ei kiinnosta, ei kuvaajia eikä
kuvattavia.
Toisekseen radalla
oli noin 10-12 pientä seuruetta, mikä tarkoittaa että noin 20 rastia oli
tyhjänä. Jotta toiminta olisi turvallista, pitää (pitäisi) kuvaajan kiertää
rata samaan suuntaan kuin kilpailijat. Jos ajatellaan ryhmien tavoiteltavuutta,
saattaa helpolla käydä niin että
juostessaan radalla kilpailijoiden perässä ja odotellessaan ryhmien
takana ammunnan loppumista, juoksevat edellä olevat ryhmät karkuun. Edellä
olevissa muropoluissa näkee että kuvaaja on mennyt useampaan otteeseen saman
reitin läpi kuitenkaan tavoittamatta kaikkia ryhmiä. Kannattaa huomioida myös
että GPS -laitteistot eivät edelleenkään hyviä mittaamaan paikallaan olevan
laitteen "liikkumattomuutta", joten todennäköisesti ampujan logissa
olevan matka (5.50km) on liioiteltu huomattavasti vs. kuvaajan liikkuma matka
(7.01km).
Kolmanneksi - jotkut
kohteet ovat kuvauksellisimpia kuin toiset: Lonkkari ja Instinctive jousien
puritanistinen muotoilu säväyttää aina enemmän kuin esim. tähtäinjousien sinne
tänne sojottavine antenneineen, lisäksi nuolien lähtönopeudet ovat sen verran alhaisia
että joskus saa jopa nuolen "kiinni" lennossa. Toisekseen LB/I
ampujat ovat usein asenneampujia, mikä tarkoittaa että vaatetus ja varusteet
tukevat itse aselajin kuvauksellisuutta. Jonnekin keskivaiheille putoavat
taljajouset joiden rungon muotoilullinen kauneus ja väritys usein esiintyy
edukseen metsässä tarjoten hyvän kontrastin ympäristöön.
Pitää myös huomioida
että tällä hetkellä säännöllisesti jousikilpailuita on kuvaamassa vain 1-2
kuvaajaa, resurssit ovat siis laihat. Molemmilla kuvaajilla on myöskin
meneillään oppimisjakso - pitää oppia kuinka kuvataan maastossa sekä kentällä,
lisäksi pitää oppia kuinka käsitellä kuvat niin että niistä on iloa katsojille.
Jälkikäsittely vie noin 4 - 10 tuntia riippuen kuinka juosten homma tehdään,
mukaan pitää laskea kuvien uppaaminen nettiin sekä jonkinlaisen stoorin
rakentaminen niiden ympärille. Henkilökohtaisesti voin mainita että treenaan
ampumista noin 4-6 kertaa viikossa eli yhteensä tuollaiset 6 - 8 tuntia plus
viritykset/säädöt päälle. Useina viikkoina, varsinkin jos kuvaan kisoissa,
minulla menee 20 - 30 tuntia valokuvaamiseen kaikkine jälkikäsittelyineen.
Rehellisyyden nimissä mainittakoon että yhteen kukkakuvaan minulla saattaa
mennä pari kolme tuntia, yhteen jousiampujakuvaan ehkä noin 10 sekuntia jos
kuva on massakuva eli yksi kuudestasadasta.
Eräs ratkaisu jolla
voidaan suhteellisen hyvin taata kaikkien kilpailijoiden osuminen linssin eteen
on se että valokuvaajalla on kiinteä paikka kuvaamiselle. Valitaan yksi tai muutama rasti joissa
kuvataan kaikki kilpailijat, rastit on valittu niin että ne mahdollistavat
monipuolisen kuvaamisen. Ongelmaksi tulee sama kuin esim. Särkänniemen
tukkijoella: Kuvassa kaikilla kilpailijoilla on sama tausta ja sama asento -
muuten kiva mutta haluaako kilpailija itsestään saman kuvan kuin kaikilla
muillakin on? Mahdollisuus että kolme tai useampaa rastia lähellä toisiaan
olisi suunniteltu niin että niissä on mahdollista ottaa kuvauksellisia kuvia on
kiinni kisajärjestäjästä sekä maastosta - usein hankala yhdistelmä. Toinen
mahdollisuus olisi useamman kuvaajan käyttäminen, mikä taas tyhjentäisi
kisajärjestäjän kahvipannun aika tehokkaasti.
Pohdinta lähti siitä
että joku ryhmä jää täysin kuvaamisen ulkopuolelle. Huoli kuvastaa sitä että on
halua edelleenkin saada muitakin kuvia kuin kännyköillä otettuja kilpailijan
omasta toimesta. Kännyjen kuvanlaatua on kuitenkin nykyaikana verrattu yhä useammalla
foorumilla järkkärikuvaan - moni sanoo että ei ole eroa. Edelleen mietityttää,
että ketä kuvilla halutaan palvella: kilpailijoita itseään vai halutaanko
lajiin koukuttaa ulkopuolisia, uusia harrastajia. Kaikki nämä tuovat eri kulman
valokuvaamiseen sekä myös itse kuville. Haetaanko siis etua yksilölle vai
yhteisölle - aika klassinen ja kliseinen kysymys.
Omakohtainen
vastaus (tänään): Kuvaamisen kohde riippuu omista tavoitteista - mutta onko tavoitteet
tällä hetkellä oleminen kuvaajana vai maastoammunnan kehittäminen - se on
epäselvää.